Viime aikoina Suomen politiikassa on nähtävissä huolestuttavia merkkejä siitä, että kriisejä käytetään tekosyynä ajamaan uudistuksia, jotka hyödyttävät vahvimpia ja jättävät heikoimmat selviämään yksin. Ilmiötä kutsutaan tuhokapitalismiksi – ja se ei ole enää vain teoreettinen uhka.
Sosiaaliturvan leikkaukset iskevät kovimmin pienituloisiin.
Työehtojen purku ja ay-liikkeen alasajo.
Samalla kun valtion menoja supistetaan, työntekijöiden oikeuksia heikennetään. Hallituksen "työmarkkinauudistukset" näyttävät enemmän työväenliikkeen murtamiselta kuin talouden pelastamiselta.
Yritystukia ilman vastuita.
Koronakriisin aikana jaettiin miljardeja euroja yrityksille – mutta miten moni niistä tuotti pysyvää hyötyä yhteiskunnalle? Valvonta jäi heikoksi, mutta laskun maksavat kansalaiset.
Yksilön syyllistäminen ja yhteisvastuun purkaminen.
Retoriikka siirtää vastuun köyhyydestä, työttömyydestä ja jopa karkotuksista yksilölle – ei järjestelmälle, joka rajoittaa mahdollisuuksia.
Tämä ei ole sattumaa. Se on ideologia, jossa kriisi nähdään mahdollisuutena myllätä yhteiskunta uusiksi – ei kaikkien hyväksi, vaan harvojen eduksi.
Mikä on tuhokapitalismi?
Tuhokapitalismi (disaster capitalism) viittaa ilmiöön, jossa kriisejä – kuten luonnonkatastrofeja, sotia tai talousromahduksia – hyödynnetään uusliberalististen uudistusten ajamiseen. Termi nousi tunnetuksi Naomi Kleinin kirjasta The Shock Doctrine (2007). Keskeistä on, että julkisia palveluita yksityistetään, sääntelyä puretaan ja valtion roolia kavennetaan tilanteissa, joissa kansalaiset ovat kriisin vuoksi heikossa asemassa vastustamaan muutoksia.
Kommentit
Lähetä kommentti