Yksilön moraalinen esimerkki ei resonoi järjestelmässä, jossa vastuu päätöksistä on kollektiivinen, lojaliteettiverkostoihin sidottu ja osittain ulkoistettu asiantuntijavallan tai hallintokulttuurin selän taakse. Oikeus tehdä virheitä on varattu valtaa käyttäville, mutta korjausvastuu sysätään yhteiskunnan heikoimmille.
Puolueista on tullut suljettuja koneistoja, jotka tuottavat lojaliteettia ja toistavat omaa sisäistä kieltään. Tutkimustiedon, moraaliperustelujen ja eettisen harkinnan merkitys on alisteinen puolueidentiteetille ja strategiselle asemoinnille.
Päätöksenteko ei ole enää yhteisen hyvän rationaalista tavoittelua, vaan kilpajuoksua vaikutusvallasta. Puoluekurin alla tehtävät ratkaisut eivät mittaa niiden eettistä kestävyyttä, vaan niiden poliittista käyttökelpoisuutta. Tämä tekee aidosta keskustelusta mahdotonta: ideologinen agenda peittää alleen yhteiskuntavastuun arvioinnin.
Kun lakeja laaditaan tietyille eturyhmille, virkoja jaetaan poliittisin perustein ja julkisia varoja ohjataan suojeltuihin verkostoihin, puhutaan rakenteellisesta korruptiosta – vaikka sen ulkoiset muodot olisivat laillisia. Ongelma ei ole yksittäisissä rikkomuksissa, vaan järjestelmässä, joka normalisoi vallan ja varojen jakamisen poliittisen uskollisuuden perusteella.
Tässä kehikossa yhteiskuntavastuu ei ole toimintaa ohjaava periaate vaan este vallankäytön vapaudelle.
Nykyisessä poliittisessa kulttuurissa vallanhimo ei näyttäydy avoimena tavoitteena, vaan se verhoutuu “kansallisen edun”, “turvallisuuden” tai “taloudellisen realismin” retoriikkaan. Näin voidaan perustella ratkaisuja, jotka palvelevat valtaa ja resursseja keskittäviä intressejä, samalla kun niiden vaikutukset väestön perusoikeuksiin sivuutetaan.
Eettinen harkinta leimataan idealismiksi, ja moraaliset vaatimukset koetaan poliittisina uhkina. Näin yhteiskuntavastuu marginalisoituu rakenteiden reunoille – sinne, missä ei ole päätösvaltaa.
ISO 26000 -standardin mukainen yhteiskuntavastuu perustuu eettisyyteen, läpinäkyvyyteen, vastuun kantamiseen ja osallisuuden turvaamiseen. Mutta kun päätöksenteossa nämä periaatteet hylätään, syntyy eettisesti ontto järjestelmä, joka toimii ilman sisäistä moraalista kompassia.
Ilman arvojohtajuutta ei ole yhteiskuntavastuuta. Ilman vastuuta vallankäytöstä ei ole demokratiaa. Ja ilman eettistä harkintaa valta muuttuu itsensä oikeuttamiseksi – suljetuksi järjestelmäksi, joka ei näe ulkopuolelta tulevaa kritiikkiä uhkana korjattavalle epäkohdalle, vaan uhkana vallan jatkumiselle.
Yksilön moraalinen elämäntapa on arvokas, mutta riittämätön vastavoima järjestelmälle, jossa eettinen toiminta on alisteista puolueuskollisuudelle, intressien suojelulle ja vallan säilyttämiselle.
Silti tällainen yksilön vastuu ei ole turhaa – se muodostaa eettisen selkärangan, jonka varaan voi rakentaa kritiikkiä, vaatia avoimuutta ja nostaa esiin niitä arvoja, joita vallankäyttö pyrkii tukahduttamaan. Yhteiskuntavastuu ei katoa, vaikka se tukahdutetaan. Se palaa joka kerta, kun joku muistaa, mitä varten valta alun perin oli olemassa.
Kommentit
Lähetä kommentti