Ajoneuvoveron viivästyskorko on säädetty niin, että sitä on aina maksettava vähintään kolme euroa, vaikka todellinen viivästys olisi vain yksi tai kaksi päivää. Tämä ei enää ole korkoa sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan ylimääräinen kiinteä maksu, joka verhoutuu korkonimikkeeseen.
Korkolaki (633/1982) on säädetty juuri siksi, että viivästyskoron määräytyminen olisi oikeudenmukaista ja suhteessa sekä viivästyksen kestoon että velan määrään. Kun valtio kuitenkin säätää itselleen poikkeuksen ja perii korkoa vähintään kolme euroa riippumatta viivästyksen pituudesta, se käyttää lainsäädäntövaltaa yksipuolisesti omaksi edukseen.
Kyseessä on vallan väärinkäyttö ja kansalaisten sumuttaminen. Kansalaisten yhdenvertaisuuden näkökulmasta ei ole hyväksyttävää, että samaa velkasuhdetta kohdellaan eri tavalla riippuen siitä, onko velkoja yksityinen toimija vai valtio itse.
On syytä muistaa, että ajoneuvovero säädettiin vuonna 1958 väliaikaiseksi ratkaisuksi. Kun sama ”väliaikainen” vero on voimassa jo 67 vuotta, ja siihen liitetään vielä tällaisia lisämaksuja, kysymys kuuluu: missä vaiheessa väliaikaisuus muuttui pysyväksi rasitteeksi, jonka perusteet ovat kauan sitten kadonneet?
Yhteiskuntavastuun näkökulmasta tällainen lainsäädäntö ei täytä oikeudenmukaisuuden eikä läpinäkyvyyden vaatimuksia. Viivästyskoron tulisi määräytyä samalla korkolailla kuin kaikissa muissakin saatavissa – ei valtion itse itselleen tekemällä erikoissäännöllä, joka tosiasiassa merkitsee piiloveroa.
Kommentit
Lähetä kommentti