Siirry pääsisältöön

Eläkeläisten asumistuki ja indeksit: Excel vastaan arki

Viime aikoina useat asiantuntijat, kuten Timo Viherkenttä, ovat nostaneet esiin tarpeen lakkauttaa erillinen eläkkeensaajien asumistuki. Samaan aikaan eläkkeisiin on tulossa lakisääteiset indeksitarkistukset: työeläkkeisiin +0,88 % ja Kelan maksamiin eläkkeisiin vain +0,47 %.

Kun tätä kokonaisuutta tarkastellaan Yhteiskuntavastuun Arkiston näkökulmasta, esiin piirtyy karu ristiriita talouspuheen ja arkisen todellisuuden välillä.

1. Indeksiautomaatti vastaan elinkustannukset

Lakisääteiset indeksikorotukset jäävät käytännössä desimaaleihin eivätkä seuraa elinkustannusten todellista kehitystä. Pieneläkeläiselle 0,47 prosentin korotus kansaneläkkeeseen tarkoittaa vain muutamia euroja kuukaudessa.

Samaan aikaan esillä oleva asumistuen lakkauttaminen veisi helposti satoja euroja kuukaudessa. Indeksikorotus ei kata edes murto-osaa siitä menetyksestä, jonka asumistuen poistaminen aiheuttaisi. Kyse ei ole tasapainoisesta sopeutuksesta, vaan mittakaavaltaan täysin epäsuhtaisesta muutoksesta.

Historiallinen tausta: 1990-luvun kriisin maksajat

Nykyinen puhe eläkeläisten ”liian vähällä pääsemisestä” sivuuttaa sen historiallisen todellisuuden, jossa tätä sukupolvea on jo kerran vaadittu sopeutumaan poikkeuksellisella tavalla.

1990-luvun pankkikriisissä Suomi pelasti rahoitusjärjestelmänsä, mutta teki sen siirtämällä seuraukset tavallisille kansalaisille. Tuloksena oli velkaantuneita kotitalouksia, menetettyjä yrityksiä, katkenneita työuria ja laajaa inhimillistä kärsimystä, joka näkyy edelleen mielenterveyden ongelmina ja ennenaikaisena työkyvyttömyytenä.

Monille nykyisille eläkeläisille asumistuki ei ole etuus vaan osa sitä vähimmäisturvaa, jolla paikataan aiempien järjestelmäratkaisujen aiheuttamia vahinkoja. Kun tätä turvaa nyt esitetään purettavaksi, samaa sukupolvea ollaan tosiasiallisesti pyytämässä maksamaan toistamiseen.

Kyse ei ole siitä, etteikö Suomi pystyisi turvaamaan eläkeläistensä toimeentuloa. Kyse on siitä, halutaanko tunnustaa, kenelle kriisien kustannukset ovat historiallisesti kasautuneet.

2. Rakenteellinen kurjistaminen ja vakuutuslääketieteellinen limbo

Esitys asumistuen lakkauttamisesta osuu kipeimmin niihin kymmeniin tuhansiin suomalaisiin, jotka vakuutusyhtiöt ovat hylänneet ”vakuutuslääketieteellisin” perustein työkykyisiksi, vaikka he todellisuudessa ovat sairausperäisesti työkyvyttömiä.

Nämä vakuutusyhtiöiden ja Kelan lääkärien talousperusteisten päätösten uhrit makuutetaan eläkkeen sijasta työnhakijoina vuosikausia. He menettävät eläkekertymänsä ja heidät ajetaan limboon, jossa he eivät saa ansaitsemaansa eläkettä, mutta eivät kykene töihinkään. Tämän ryhmän olemassaolo on myönnetty jopa poliittisesti niin sanotuilla ”Lex Ihalaisen” ja ”Lex Lindströmin” kaltaisilla kertaluonteisilla armahduslaeilla, mutta se ei poista järjestelmällistä väärinkäytöstä.

Näille ihmisille eläkkeensaajien asumistuki on usein viimeinen puskuri, jolla koti pidetään, kun vakuutusyhtiöt ovat jo riistäneet oikeuden eläkkeeseen.

3. Talouden suuri illuusio: pääoman pako ja Japani-vertaus

Keskustelu ”kestävyysvajeesta” on paljastanut syvän järjestelmävirheen. Kun vertaamme Suomen tilannetta esimerkiksi Japaniin, huomaamme, ettei kyse ole rahan puutteesta, vaan pääoman isänmaallisuuden puutteesta.

Japani on velkaantunut valtio, mutta se pystyy turvaamaan palvelunsa, koska pääoma kiertää pääosin kansallisen talouden sisällä. Suomessa taas noin 250 miljardin euron eläkevarat on irrotettu kotimaan kasvun rahoittamisesta ja sijoitettu globaaleille markkinoille. Me rahoitamme muiden maiden hyvinvointia samalla, kun vaadimme omilta eläkeläisiltämme asumistuen leikkauksia.

4. Tuottavuuden hedelmät ja saalisrahastus

Viimeisen 70 vuoden aikana työn tuottavuus Suomessa on yli viisinkertaistunut. Tämän pitäisi mahdollistaa vanhuksistamme huolehtiminen vaivatta. Missä tuottavuuden hedelmät ovat?

Ne on kaapattu energiayhtiöiden windfall-voittoihin, pankkien noin 14 miljardin euron ennätystuloksiin ja vakuutusyhtiöiden hallinnointipalkkioihin. Sähkönsiirron monopolien myynti ulkomaille ja pörssisähkön keinotekoinen hinnoittelu ovat muodostaneet talouteen pysyvän ”piiloveron”.

Eläkeläisten asumistuki on valtion välttämätön keino korjata niitä vahinkoja, joita välttämättömyyshyödykkeillä tehtävä rahastus on aiheuttanut.

5. Suuri rahavirtojen ristiriita

Kurjistamispolitiikkaa perustellaan talouden realiteeteilla, vaikka Suomi samanaikaisesti:

  • hallinnoi 250 miljardin euron pääomia, jotka makuutetaan ulkomailla

  • sallii pankkisektorin kotiuttaa miljardeja suomalaisten kotitalouksien koroilla

  • siirtää Valtion eläkerahastosta (VER) miljardin euroa budjettialijäämiin, mutta väittää, ettei liikkumavaraa pienimpien eläkkeiden turvaamiseen ole

Johtopäätös

Jos valtiontalouden lukuja parannetaan heikentämällä kaikkein pienituloisimpien ja jo kertaalleen järjestelmän hylkäämien kansalaisten perustoimeentuloa, seurauksena ei ole kestävä talous vaan rapautuva yhteiskunnallinen perusta.

Kun pienituloisen euro viedään, se viedään suoraan paikalliselta yrittäjältä ja alueelliselta elinvoimalta.

Meillä ei ole rahan puute.
Meillä on arvovalintaongelma.

TOIMINTAKEHOTUS

Onko kohtuullista leikata niiltä, joiden indeksikorotus jää alle prosentin, samalla kun satojen miljardien pääomat karkaavat maasta?
Keneltä odotetaan sopeutumista, kun vakuutusyhtiöt hylkäävät sairaat ja asumiskustannukset eivät jousta alaspäin?

Jos olet sitä mieltä, että suomalaisen pääoman tulisi investoida koti-Suomeen sen sijaan, että kurjistamme pieneläkeläisten arkea, jaa tämä kirjoitus eteenpäin.

Lähteet ja tausta-aineisto

  • Eläkkeiden indeksitarkistukset 2026: Veronmaksajain Keskusliitto

  • Työeläkevarat ja sijoitukset: Eläketurvakeskus (ETK) & Tela ry

  • Vakuutuslääketieteen kritiikki ja ”uhrituotanto”: Ilkka Taipale & asiantuntijalausunnot (mm. Turun Sanomat)

  • Lex Ihalainen / Lex Lindström: STM (ikääntyneiden pitkäaikaistyöttömien eläketuki)

  • Pankkien voitot: Suomen Pankki & Finanssivalvonta (2024)

  • Tuottavuuden kehitys: Tilastokeskus (1950–2024)

  • Energiarahastus ja sähkönsiirto: Energiavirasto

  • Japani-vertaus ja valtionvelka: IMF, World Economic Outlook

  • Asumiskustannukset ja eläkeläistaloudet: Kela & THL

  • Eläkejärjestelmän asiantuntija-arviot: VATT-muistio / Timo Viherkenttä

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kestävyysvaje, sosiaalimenot ja pääoman ohjautuminen – mitä Suomessa ei haluta sanoa ääneen

Suomen valtiontalouden kestävyysvajetta on käsitelty julkisessa keskustelussa vuosikymmenten ajan tavalla, joka toistuu hallituskaudesta toiseen: ongelman väitetään johtuvan liian laajasta sosiaaliturvasta, liian anteliaista eläkkeistä ja ”elämisestä yli varojen”. Tämä kehystys ei ole syntynyt neutraalina talousanalyysina, vaan se on seurausta pitkäjänteisestä puoluepoliittisesta ja ideologisesta suuntauksesta, jossa hyvinvointivaltiota on pyritty tietoisesti kaventamaan kohti yövartiovaltiota. Yli 15 vuoden seuranta tuhansista puoluepoliittisista puheenvuoroista, erityisesti sosiaalisessa mediassa ja julkisissa kannanotoissa osoittaa, että sosiaalimenot on asetettu järjestelmällisesti syntipukiksi valtiontalouden rakenteellisille ongelmille. Tämä kehys on jäänyt elämään, vaikka empiirinen tutkimus ei tue väitettä sosiaalimenojen poikkeuksellisesta kasvusta tai niiden kestämättömyydestä Suomen mittakaavassa. Sosiaalimenot eivät selitä kestävyysvajetta Kansainvälisesti vertailtuna Suome...

Orpon hallituksen leikkauspolitiikan vaihtoehtona: Kestävää kasvua ja oikeudenmukaisuutta

Johdanto 1990-luvun laman jälkeen Suomen talouden rakenteet muuttuivat pysyvästi. 1980-luvun lopulla olimme täystyöllisyyden kynnyksellä: työttömyysaste oli 5,3 %, ja valtio sekä valtioenemmistöiset yhtiöt työllistivät laajasti. Laman myötä tästä katosi yli 150 000 työpaikkaa, joita ei ole koskaan täysin korvattu. Tilalle on tullut palvelualoja ja kuntien sosiaali- ja terveyspalveluja, mutta ei riittävästi. Näin syntyi pysyvä työvoimareservi ja pitkäaikaistyöttömyys. Nykyisin työttömyys on keskimäärin yli kaksinkertainen 1980-luvun tasoon verrattuna, ja rakennetyöttömyys kattaa yli puolet työttömistä. Valtion velka ei siis ensisijaisesti ruoki ”suojatyöpaikkoja”, vaan paikkaa pysyvän työttömyyden ja syrjäytymisen kustannuksia. Jos valtio irtisanoisi vielä 100 000 työntekijää, työttömyysaste nousisi arviolta yli kolme prosenttiyksikköä – eikä uusia työpaikkoja syntyisi kuin murto-osa. Tämä olisi toisto 1990-luvun virheistä. Nykyinen hallitus nojaa ajatukseen, että hyvinvointival...