Suomen valtiontalouden kestävyysvajetta on käsitelty julkisessa keskustelussa vuosikymmenten ajan tavalla, joka toistuu hallituskaudesta toiseen: ongelman väitetään johtuvan liian laajasta sosiaaliturvasta, liian anteliaista eläkkeistä ja ”elämisestä yli varojen”. Tämä kehystys ei ole syntynyt neutraalina talousanalyysina, vaan se on seurausta pitkäjänteisestä puoluepoliittisesta ja ideologisesta suuntauksesta, jossa hyvinvointivaltiota on pyritty tietoisesti kaventamaan kohti yövartiovaltiota.
Yli 15 vuoden seuranta tuhansista puoluepoliittisista puheenvuoroista, erityisesti sosiaalisessa mediassa ja julkisissa kannanotoissa osoittaa, että sosiaalimenot on asetettu järjestelmällisesti syntipukiksi valtiontalouden rakenteellisille ongelmille. Tämä kehys on jäänyt elämään, vaikka empiirinen tutkimus ei tue väitettä sosiaalimenojen poikkeuksellisesta kasvusta tai niiden kestämättömyydestä Suomen mittakaavassa.
Sosiaalimenot eivät selitä kestävyysvajetta
Kansainvälisesti vertailtuna Suomen sosiaalimenot eivät ole poikkeuksellisen korkeita. OECD:n Social Expenditure Database (SOCX) ja Eurostatin sosiaaliturvatilastot osoittavat, että Suomen nettomääräiset sosiaalimenot suhteessa bruttokansantuotteeseen sijoittuvat lähelle Länsi-Euroopan keskiarvoa viimeisimmässä vakiintuneessa datassa (2021) luvun ollessa 24,4 % BKT:sta. Myöskään pitkän aikavälin kehitys ei tue väitettä hallitsemattomasta kasvusta.
Tilastokeskuksen tulonjakotilastot ja sosiaalimenojen erittelyt osoittavat lisäksi, että suuri osa menoista liittyy automaattisiin väestörakenteen ja työmarkkinoiden muutoksiin, ei poliittiseen holtittomuuteen. Sosiaaliturva on toiminut ennen kaikkea talouden vakauttajana, eikä kestävyysvajeen aiheuttajana.
Eläkerahastot eivät ole eläkeläisiä
Julkisessa keskustelussa eläkeläiset ja eläkerahastot sekoitetaan toistuvasti toisiinsa. Tämä on vakava analyyttinen virhe. Eläkerahastot ovat institutionaalisia sijoittajia, jotka toimivat globaalilla rahoitusmarkkinalla. Ne eivät ole eläkeläisiä, eivätkä eläkeläiset päätä rahastojen sijoitusstrategioista.
Eläketurvakeskuksen analyysit osoittavat, että eläkkeiden ostovoimaa on viime vuosina pikemminkin heikennetty indeksijarrujen ja alitarkistusten kautta. Väite ”ahneista eläkeläisistä” ei kestä tilastollista tarkastelua. Kyse on poliittisesta narratiivista, jolla huomio siirretään pois talouden rakenteellisista valinnoista.
Valtiontalouden velka ja rahastointi
Suomen valtio on tehnyt kestävyysvajetta myös omilla rakenteellisilla valinnoillaan. Julkista velkaa ei ole käytetty systemaattisesti kotimaisen tuotannon, teollisen kapasiteetin ja työllisyyden vahvistamiseen, vaan merkittävä osa varallisuudesta on kanavoitunut rahastoinnin ja sijoitusjärjestelmien kautta osaksi globaalia rahoitusmarkkinaa.
Tämä ei ole moraalinen väite, vaan rakenteellinen havainto: talouspolitiikassa on suosittu malleja, joissa pääoman tuotto irrotetaan yhä selvemmin reaalitaloudesta. Samalla valtiontalouden tasapainottamisen taakkaa on siirretty sosiaaliturvan ja perusturvan puolelle.
Finanssoituminen ja kotimaisen kasvun heikkous
Suomen talouskehitystä on 1990-luvulta lähtien leimannut finanssoituminen: pankkien, varainhoitoyhtiöiden ja sijoitustuotteiden roolin kasvu suhteessa reaalitalouteen. Pankkien varainhoito- ja sijoitusliiketoiminta on laajentunut merkittävästi, ja palkkioperusteisista tuotoista on tullut keskeinen tulonlähde.
Tässä kehityksessä on tapahtunut myös omistajuuden muutos. Kun yrittäjävetoisia yrityksiä on myyty ja varallisuutta on siirretty pankkien hallinnoimiin salkkuihin, pääoma on yhä useammin irtaantunut kotimaisesta työstä, investoinneista ja pitkäjänteisestä tuotannosta. OECD:n ja IMF:n analyysit osoittavat, että tällainen pääoman ohjautuminen heikentää investointiastetta ja hidastaa tuottavuuskasvua.
Suomen investointiaste onkin jäänyt OECD-maiden alempaan joukkoon samaan aikaan, kun pankkisektorin kannattavuus on ollut poikkeuksellisen vahvaa. Finanssivalvonnan tilastot vuosilta 2023–2024 osoittavat pankkien tuloskehityksen irtaantuneen reaalitalouden vaimeasta kasvusta. Hidas kasvu ei ole paradoksi, se on tämän rakenteen looginen seuraus.
Kestävyysvajeen todellinen luonne ja vuoden 2025 todellisuus
Kun kestävyysvajetta tarkastellaan kokonaisuutena, käy ilmeiseksi, että ongelma ei ole ensisijaisesti sosiaalietuuksissa tai eläkkeissä. Ongelma on siinä, miten talousjärjestelmä ohjaa pääomaa pois työstä ja tuotannosta kohti finanssimarkkinoita, ja miten tämän seuraukset vyörytetään poliittisessa keskustelussa heikoimmille.
Tämä kehitys on saavuttanut kriittisen pisteen kesäkuussa 2025. Tuore Yle Svenskan raportti ”Försämringar i utkomststödet får allmänheten att agera: ’Jag fick tårar i ögonen’” (29.6.2025) paljastaa ne inhimilliset seuraukset, joita perusoikeuksien murentaminen on aiheuttanut. Kun asunnottomuuden riski ja pakkomuutot muuttuvat arkipäiväksi ”säästöpaineiden” varjolla, on kyse tietoisesta valinnasta asettaa finanssimarkkinoiden vakaus ihmisarvon edelle.
Sosiaaliturvan leikkaaminen ei korjaa tätä rakennetta. Päinvastoin se heikentää talouden vakautta ja lisää eriarvoisuutta ilman, että investoinnit tai tuottavuus paranevat. Jos kestävyysvajetta halutaan aidosti kaventaa, katse on suunnattava pääoman ohjautumiseen, omistusrakenteisiin ja finanssisektorin rooliin – eikä suinkaan eläkeläisiin tai perusturvan varassa eläviin.
Lähteet ja lisätiedot
OECD (SOCX): Social Expenditure Database. Tarkasteltava taulukko: "Net total social expenditure as % of GDP". (Tämä on se luku 24,4 %, joka löytyy OECD:n vertailutaulukoista, joissa bruttomenoista on vähennetty sosiaalietuuksien verot ja lisätty verokannustimet).
Yle Svenska (29.6.2025):
Tilastokeskus: Sosiaaliturvan menot ja rahoitus. (Löytyy hakusanalla "sosiaaliturvan menot ja rahoitus ennakkotiedot"). Tilasto vahvistaa bruttomenojen ja nettomääräisten siirtojen eron Suomessa.
Eläketurvakeskus (ETK):
Finanssivalvonta:
IMF (Staff Discussion Notes):
BIS (Bank for International Settlements):
Kommentit
Lähetä kommentti