Ennusteilla johdettu romahdus – miksi sosiaaliturvan etukäteinen purkaminen ilman kotimaista ankkuripääomaa on makrotaloudellinen itsemurha

Suomen sosiaaliturvauudistusta perustellaan väitteellä, että julkinen talous ei kestä nykyistä menotasoa ja että leikkaukset “kannustavat työhön”. Perustelu nojaa valtiovarainministeriön ennusteisiin, joissa sosiaalimenojen osuus BKT:sta nousee vuosina 2025–2026. Johtopäätös on ollut yksinkertainen: turvaa on kevennettävä, jotta talous elpyy.

Tämä logiikka on kuitenkin makrotaloudellisesti vaarallinen. Se hoitaa oiretta, ei syytä – ja samalla heikentää juuri sitä kasvupohjaa, jonka varaan uudistuksen onnistuminen on laskettu.

1. Ennusteiden harha: prosentit nousevat, koska BKT ei kasva

Sosiaalimenojen suhteellinen kasvu ei johdu etuuksien anteliaisuudesta vaan BKT:n heikosta kehityksestä. Kun talous polkee paikallaan, menojen osuus kasvaa väistämättä, vaikka etuuksia leikattaisiin.

Leikkauspolitiikka toimii tällöin itseään vahvistavana kierteenä:

1. kotitalouksien ostovoima heikkenee

2. palvelualojen kysyntä supistuu

3. työllisyys ei parane

4. sosiaalimenojen suhteellinen osuus kasvaa edelleen.

Tämä on klassinen prosyklinen virhe. Taloustieteessä sitä pidetään erityisen riskialttiina taantuvassa taloudessa.

2. Thatcherilaisen mallin väärä siirto Suomeen

Suomessa on vedottu Britannian 1980-luvun esimerkkiin: ensin rakenteet koviksi, sitten markkinat luovat kasvun. Analogia ontuu.

Britannian malli nojasi kolmeen tekijään:

• globaaliin finanssikeskukseen

• öljytuloihin

• vahvaan kotimaiseen pääomapohjaan.

Suomesta nämä puuttuvat. Meillä eläke- ja vakuutusvarallisuus on ohjattu pääosin rakentamaan muiden maiden talouksia, ei kotimaista tuotantokantaa. Kun sosiaaliturvaa puretaan ilman investointimoottoria, “luova tuho” jää pelkäksi tuhoksi.

Keskipitkän aikavälin nousu, johon on vedottu ministeritasolla, edellyttäisi investointikanavaa, jota Suomessa ei tällä hetkellä ole.

3. Ankkuripääoman puute – Suomen valuvika

Tanska ja Ruotsi eivät ole samassa tilanteessa. Niissä:

• kotimaiset instituutiot toimivat teollisten investointien ankkureina

• eläkevaroja ohjataan merkittävästi kotimaisiin hankkeisiin

• rahoitus palvelee reaalitaloutta.

Suomessa talous on finanssoitunut. Kun samaan aikaan julkinen sektori vetäytyy ja kotitalouksien turvaa heikennetään, investointihalukkuus laskee. Epävarmuus toimii kuin näkymätön vero.

4. 50 % ankkurisijoittamisen malli

Ratkaisu ei ole utopia vaan pohjoismainen käytäntö:

• ohjataan vähintään puolet eläkerahastojen uusista sijoituksista kotimaiseen tuotantoon

• infrastruktuuri-, energia- ja teolliset hankkeet

• valtion, kuntien ja eläkeyhtiöiden yhteiset investointialustat.

Tämä tarkoittaa pääoman kotiuttamista tuottavaan käyttöön, ei varojen politisointia. Ilman tällaista ankkuria sosiaaliturvan leikkaukset ovat tyhjiössä.

5. Inhimillinen pääoma on talouden perusta

ISO 26000 -vastuustandardin näkökulmasta sosiaaliturva ei ole kuluerä vaan osa talouden resilienssiä:

• se mahdollistaa työvoiman liikkuvuuden

• ehkäisee velka- ja asunnottomuusloukkuja

• ylläpitää luottamusta instituutioihin.

Britannian Universal Credit -kokemus osoittaa, että turvaverkon heikentäminen lisää hallinnollisia kustannuksia ja vähentää työhön osallistumista. Sama riski on Suomessa.

6. 40 miljardin varallisuussiirtymä

Taloustoimittaja Jan Hurrin esiin nostama noin 40 miljardin euron siirtymä pankeille on merkittävä signaali: kotitalouksien ostovoimaa on valunut finanssisektorille ilman vastaavaa reaalitalouden investointia.

Kun samaan aikaan sosiaaliturvaa kiristetään, kulutuskysyntä supistuu kahdesta suunnasta. Tämä ei luo työpaikkoja vaan syventää taantumaa.

Haaste hallituslinjalle 

Työ- ja elinkeinoministeriössä on nähty kolmen ministerin ketju – Satonen, Rydman ja Marttinen – mutta talouspoliittinen perusajatus on pysynyt samana: sosiaaliturvan kiristäminen oletuksella, että markkinat luovat työn myöhemmin. Sosiaaliturvasta vastaava ministeri Grahn-Laasonen toteuttaa samaa logiikkaa omalla sektorillaan.

Kysymys ei ole yksittäisistä henkilöistä vaan doktriinista, jonka seurauksia olen seurannut yhteiskuntavastuun asiantuntijan roolissa yli viisitoista vuotta, tuhansien kansalais- ja asiantuntijakommenttien kautta. Näiden havaintojen perusteella nykyinen linja ei vahvista pohjoismaista mallia vaan vie Suomea kohti angloamerikkalaista minimivaltiota.

Julkinen haaste

Arvoisat ministerit Sanni Grahn-Laasonen ja TEM:n nykyjohto,

pyydän vastauksianne kolmeen kysymykseen:

1. Investointimekanismi
   Millä konkreettisella kanavalla työllisyys kasvaa, jos kotimainen ankkuripääoma puuttuu ja ostovoimaa leikataan etukäteen?

2. Ajallinen ristiriita
   Jos nousua odotetaan vasta keskipitkällä aikavälillä, miksi sosiaalinen turvaverkko puretaan juuri murrosvaiheessa, jolloin sen pitäisi ISO 26000 -periaatteen mukaan olla vahvimmillaan?

3. Ankkurisijoittaminen
   Oletteko valmiita arvioimaan mallia, jossa vähintään 50 % eläkerahastojen uusista sijoituksista suunnataan kotimaiseen tuotantoon ja infrastruktuuriin veropohjaa vahvistavalla tavalla?

Lopuksi

Suomen ongelma ei ole liian vahva sosiaaliturva vaan liian heikko reaalitalouden investointipohja. Leikkaukset ilman ankkuripääomaa ovat korkean systeemiriskin kokeilu, jonka seuraukset voivat olla pysyviä: inhimillisen pääoman rapautuminen, kysynnän hiipuminen ja talouden pitkä lamaantuminen.

Jos suunta jatkuu, Suomi lakkaa olemasta pohjoismainen hyvinvointivaltio – ei vahingossa vaan ideologisen valinnan seurauksena. Tarvitsemme isännän otteen omaan taloomme.