Siirry pääsisältöön

Päätöksenteon etiikan hämärtyminen – miten valta ja vastuu ajautuivat erilleen suomalaisessa hyvinvointipolitiikassa

Lyhytnäköinen politiikka murentaa rakenteellista vastuuta

Suomalainen hyvinvointijärjestelmä on ajautunut rakenteelliseen ristiriitatilanteeseen: palveluiden järjestäminen on alueiden vastuulla, mutta rahoitus ja keskeinen päätösvalta ovat valtiolla. Tämä epäsuhta ei ole pelkkä rakenteellinen ongelma, vaan osoitus laajemmasta ilmiöstä – poliittisesta opportunismista.

Tässä yhteydessä poliittinen opportunismi tarkoittaa päätöksentekoa, jossa painottuvat lyhyen aikavälin poliittiset hyödyt, kuten näkyvyys ja hetkellinen suosio, samalla kun pitkän aikavälin vaikutusanalyysi ja kokonaisvastuu ohenevat.

Ilmiö kytkeytyy myös hallinnon ja arjen todellisuuden väliseen kasvavaan etäisyyteen: yhä useammin poliittiset ratkaisut tehdään ilman ymmärrystä niiden käytännön seurauksista lähipalveluille, henkilöstölle tai kansalaisten hyvinvoinnille.


Taustoitus: Päätöksenteon ja arjen etääntyminen

Etiikan irtautuminen hallinnon arjesta

Keskustelu vastuullisesta päätöksenteosta on perinteisesti keskittynyt yrityksiin (esim. GRI, ISO 26000 ja CSRD). Julkinen hallinto on kuitenkin samojen periaatteiden piirissä: läpinäkyvyys, vastuuvelvollisuus ja vaikutusten arviointi. Kun nämä elementit heikkenevät, seurauksena on järjestelmä, jossa päätösten vaikutukset eivät enää palaudu päättäjille.

Sote-uudistuksen rahoitusmalli: valta valtiolla, vastuu alueilla

Sote-uudistuksessa rahoitus siirrettiin kunnallisveropohjaisesta järjestelmästä valtion budjetin varaan. Samalla kunnallisveroa alennettiin ja vastaava osuus siirrettiin valtiolle, joka alkoi rahoittaa hyvinvointialueita omasta budjetistaan.

Rakenteellinen seuraus:

  • Valtio kontrolloi rahoituskehystä, mutta

  • alueet vastaavat lakisääteisistä palveluista,

  • ilman kykyä päättää omasta veropohjastaan tai rahoituksen tasosta.

Tämä loi tilanteen, jossa vastuuvelvollisuus ja päätösvalta erkanevat toisistaan – perusongelma, jonka vuoksi palvelut ajautuvat jatkuvasti säästö- ja leikkauskierteisiin, vaikka lakisääteiset velvoitteet pysyvät ennallaan.


Seuraukset: Juustohöyläpolitiikka, henkilöstökuormitus ja hallinnon monitasoisuus

Palveluiden rakenteellinen alirahoitus

Valtion budjettikehykset ovat poliittisesti määritettyjä, eivätkä jousta palvelutarpeen kasvuun. Tämä johtaa automaattisesti alirahoitukseen erityisesti ikääntyvissä ja kasvavissa maakunnissa.

Henkilöstön kuormituksen kasvu

Kun talous ja velvoitteet ovat ristiriidassa, säästöpaine kohdistuu henkilöstöön. Työhyvinvoinnin heikkeneminen on jo näkyvissä: ennenaikaiset eläköitymiset lisääntyvät ja rekrytointivaikeudet kiristyvät.

Hallintorakenteen monitasoisuus

Kahden tason hallinto – valtion rahoitus ja alueiden järjestämisvastuu – on tuonut merkittäviä koordinaatiohaasteita. Ristiriidat kasvavat erityisesti silloin, kun valtio asettaa tavoitteita ilman niiden täysimääräistä rahoitusta.


Ratkaisuehdotukset: Vastuun ja vallan palauttaminen samaan paikkaan

Selkeä vastuurakenne – joko Tanskan malli tai uudet sitovat mekanismit

Kestävin ratkaisu on palauttaa vastuu ja valta samaan rakenteeseen. Käytännössä tämä tarkoittaa kahta vaihtoehtoa:

Vaihtoehto A: Rahoituksen ja järjestämisvastuun yhdistäminen valtioon (Tanskan malli).
Valtio ottaisi kokonaisvastuun sote-palveluista, jolloin rahoituskehys ja palveluvelvoitteet olisivat samassa ohjauksessa.

Vaihtoehto B: Sitovat vastuumekanismit nykyjärjestelmään.
Mikäli valtio pitää rahoitusvastuun mutta alueet järjestämisvastuun, lainsäädäntöön tulisi sisällyttää mekanismi, joka määrittää:

  • kuka kantaa vastuun,

  • miten rahoitus turvataan,

  • miten valtion päätös rahoituksen pienentämisestä suhteutetaan alueiden lakisääteisiin velvoitteisiin.

Nykyisessä mallissa vastuu on käytännössä hajonnut.

Pakollinen Eettinen Vaikutusarviointi (EVA)

Nykyiset hallituksen esitysten vaikutusarvioinnit painottuvat talouteen ja hallinnollisiin vaikutuksiin. Suosittelemme käyttöön Eettistä Vaikutusarviointia (EVA), joka analysoi:

  • henkilöstön hyvinvointi- ja työkykyvaikutukset

  • asukkaiden yhdenvertaisen palvelusaannin

  • sosiaalisen kestävyyden ja pitkäaikaiset hyvinvointivaikutukset

  • vaikutukset haavoittuviin ryhmiin

EVA toisi päätöksentekoon systemaattisen sosiaalisen vastuun kerroksen, mikä tukisi YK:n SDG-tavoitteita (erityisesti 3, 8, 10 ja 16).

Parempi ohjaus: vähemmän ohjelmia, enemmän toteuttamiskelpoisia päätöksiä

Valtio ohjaa hyvinvointialueita lukuisilla strategioilla, ohjelmilla ja kärkihankkeilla. Suositeltavaa olisi:

  • vähentää ohjausasiakirjojen määrää

  • vahvistaa niiden rahoituspohjaa

  • kohdistaa ohjaus konkreettisiin toteuttamiskelpoisiin toimiin

  • tarjota pitkäjänteinen 4–6 vuoden rahoitussykli


Kestävyys edellyttää poliittista vastuuvelvollisuutta

Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuus riippuu kyvystä palauttaa vastuu ja valta samaan paikkaan. Vastuullinen päätöksenteko ei ole vain talouspoliittinen kysymys – se on myös eettinen, sosiaalinen ja yhteiskuntavastuullinen velvoite.

Kun päätöksenteossa huomioidaan inhimilliset ja eettiset vaikutukset yhtä systemaattisesti kuin taloudelliset argumentit, syntyy järjestelmä, joka on:

  • johdonmukainen

  • ennustettava

  • sosiaalisesti kestävä

  • läpinäkyvä ja demokraattisesti perusteltu

Tämä on linjassa kansainvälisten vastuullisuusstandardien (GRI, ISO 26000, SDG, CSRD) kanssa – mutta ennen kaikkea se palauttaa päätöksenteon yhteyden siihen, missä sen vaikutukset näkyvät: ihmisten arkeen.


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kestävyysvaje, sosiaalimenot ja pääoman ohjautuminen – mitä Suomessa ei haluta sanoa ääneen

Suomen valtiontalouden kestävyysvajetta on käsitelty julkisessa keskustelussa vuosikymmenten ajan tavalla, joka toistuu hallituskaudesta toiseen: ongelman väitetään johtuvan liian laajasta sosiaaliturvasta, liian anteliaista eläkkeistä ja ”elämisestä yli varojen”. Tämä kehystys ei ole syntynyt neutraalina talousanalyysina, vaan se on seurausta pitkäjänteisestä puoluepoliittisesta ja ideologisesta suuntauksesta, jossa hyvinvointivaltiota on pyritty tietoisesti kaventamaan kohti yövartiovaltiota. Yli 15 vuoden seuranta tuhansista puoluepoliittisista puheenvuoroista, erityisesti sosiaalisessa mediassa ja julkisissa kannanotoissa osoittaa, että sosiaalimenot on asetettu järjestelmällisesti syntipukiksi valtiontalouden rakenteellisille ongelmille. Tämä kehys on jäänyt elämään, vaikka empiirinen tutkimus ei tue väitettä sosiaalimenojen poikkeuksellisesta kasvusta tai niiden kestämättömyydestä Suomen mittakaavassa. Sosiaalimenot eivät selitä kestävyysvajetta Kansainvälisesti vertailtuna Suome...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Eläkeläisten asumistuki ja indeksit: Excel vastaan arki

Viime aikoina useat asiantuntijat, kuten Timo Viherkenttä , ovat nostaneet esiin tarpeen lakkauttaa erillinen eläkkeensaajien asumistuki. Samaan aikaan eläkkeisiin on tulossa lakisääteiset indeksitarkistukset: työeläkkeisiin +0,88 % ja Kelan maksamiin eläkkeisiin vain +0,47 % . Kun tätä kokonaisuutta tarkastellaan Yhteiskuntavastuun Arkiston näkökulmasta, esiin piirtyy karu ristiriita talouspuheen ja arkisen todellisuuden välillä. 1. Indeksiautomaatti vastaan elinkustannukset Lakisääteiset indeksikorotukset jäävät käytännössä desimaaleihin eivätkä seuraa elinkustannusten todellista kehitystä. Pieneläkeläiselle 0,47 prosentin korotus kansaneläkkeeseen tarkoittaa vain muutamia euroja kuukaudessa. Samaan aikaan esillä oleva asumistuen lakkauttaminen veisi helposti satoja euroja kuukaudessa . Indeksikorotus ei kata edes murto-osaa siitä menetyksestä, jonka asumistuen poistaminen aiheuttaisi. Kyse ei ole tasapainoisesta sopeutuksesta, vaan mittakaavaltaan täysin epäsuhtaisesta muutoksesta....
Lähetä kommentti
Lue lisää

Orpon hallituksen leikkauspolitiikan vaihtoehtona: Kestävää kasvua ja oikeudenmukaisuutta

Johdanto 1990-luvun laman jälkeen Suomen talouden rakenteet muuttuivat pysyvästi. 1980-luvun lopulla olimme täystyöllisyyden kynnyksellä: työttömyysaste oli 5,3 %, ja valtio sekä valtioenemmistöiset yhtiöt työllistivät laajasti. Laman myötä tästä katosi yli 150 000 työpaikkaa, joita ei ole koskaan täysin korvattu. Tilalle on tullut palvelualoja ja kuntien sosiaali- ja terveyspalveluja, mutta ei riittävästi. Näin syntyi pysyvä työvoimareservi ja pitkäaikaistyöttömyys. Nykyisin työttömyys on keskimäärin yli kaksinkertainen 1980-luvun tasoon verrattuna, ja rakennetyöttömyys kattaa yli puolet työttömistä. Valtion velka ei siis ensisijaisesti ruoki ”suojatyöpaikkoja”, vaan paikkaa pysyvän työttömyyden ja syrjäytymisen kustannuksia. Jos valtio irtisanoisi vielä 100 000 työntekijää, työttömyysaste nousisi arviolta yli kolme prosenttiyksikköä – eikä uusia työpaikkoja syntyisi kuin murto-osa. Tämä olisi toisto 1990-luvun virheistä. Nykyinen hallitus nojaa ajatukseen, että hyvinvointival...
Lähetä kommentti
Lue lisää