Marginaaliset ilmiöt ja poliittinen suurennuslasi - ideologinen työttömyys retoriikan välineenä

 Yhteiskunnallisen keskustelun kenttä on usein altis vinoutumille – etenkin silloin, kun politiikka astuu mukaan peliin. Eräs huomionarvoinen ilmiö on se, kuinka puoluepoliittinen asenteellisuus rakentuu toisinaan äärimmäisen marginaalisten ilmiöiden paisuttelulle. Tällöin yksittäisistä tapauksista tulee retorisia työkaluja, joilla ohjataan keskustelua pois todellisista ongelmista.

Yksi konkreettinen esimerkki tästä on niin kutsuttu ideologinen työttömyys – väite siitä, että työttömät eivät halua työllistyä, koska työssäkäynti ei sovi heidän maailmankatsomukseensa. Tämä narratiivi saa toisinaan näkyvyyttä julkisessa keskustelussa, mutta tutkimusnäyttö ei tue väitettä. Itse asiassa ilmiö on äärimmäisen harvinainen. Kyse on yksittäistapauksista, joita ei voida yleistää koko työttömän väestön motivaatiota koskevaksi.

Sen sijaan tutkimukset kertovat toistuvasti toista tarinaa: suurin osa työttömistä haluaa tehdä töitä. Esteet työllistymiselle ovat käytännöllisiä, eivät ideologisia. Ne liittyvät työpaikkojen saatavuuteen, alueellisiin eroihin työmarkkinoilla, koulutuksen tai osaamisen puutteisiin, työkyvyn rajoitteisiin tai siihen, ettei tarjolla olevien töiden ehdot vastaa perusteltuja toimeentulon tai työolosuhteiden vaatimuksia.

Erityisen kiinnostavaksi tilanne muodostuu, kun marginaalinen ilmiö – kuten ideologinen työttömyys – yhdistää kriitikoita eri puoluekentän laidoilta. Tällöin yhteinen paheksunta ylittää tavanomaiset poliittiset rintamalinjat. Vaikka näennäisesti kyse on vastakkainasettelusta, todellisuudessa se voi olla harvinaisen yksimielistä suuntautumista kohti näennäistä yhteiskunnallista uhkaa – jonka todellinen laajuus jää lähes olemattomaksi. Tuloksena syntyy illuusio laajasta ja vakavasta ongelmasta, joka kerää näkyvyyttä ja herättää tunteita, mutta ei perustu kattavaan todellisuuskäsitykseen.

On tärkeää, että yhteiskunnallinen keskustelu pohjautuu tutkittuun tietoon ja suhteellisuudentajuun. Äärimmäisten poikkeustapausten nostaminen laajoiksi ongelmiksi voi pahimmillaan johtaa vääristyneeseen kuvaan todellisuudesta – ja estää tehokkaiden, tosiasioihin perustuvien ratkaisujen löytämistä niihin ongelmiin, jotka ovat oikeasti läsnä yhteiskunnassa.