Petteri Orpon hallitus on viime kuukausina kiristänyt työttömyysturvaa ja kannustanut työttömiä hakeutumaan kokoaikatyöhön aiempaa ponnekkaammin. Tavoitteena on ollut nostaa työllisyysastetta ja hillitä julkista taloutta, mutta samalla hallitus on saanut osakseen kritiikkiä siitä, että politiikka nojaa yksipuoliseen tulkintaan työttömyyden syistä.
Tilastot osoittavat, että Suomessa osa-aikatyö on laajalle levinnyt ilmiö. Vuonna 2024 Suomessa oli noin 482 000 osa-aikaista työllistä, eli noin 19 % kaikista työllistä. Naisten keskuudessa osuus oli 23 %, miesten 14 %. Etenkin nuoret (15–24-vuotiaat) ja ikääntyneet (65–74-vuotiaat) työskentelevät usein osa-aikaisesti: nuorista yli puolet ja vanhimmista jopa 62 % tekee osa-aikatyötä.
Tosiasia on, että noin joka neljäs osa-aikatyötä tekevä haluaisi tehdä kokoaikatyötä, mutta ei ole saanut sitä. Vuonna 2024 tämä tarkoitti noin 104 000 ihmistä. Ongelma ei siis ole pelkästään työnhaun aktiivisuudessa, vaan siitä, että kokoaikaisia töitä ei ole tarjolla kaikille halukkaille.
Erityisesti palvelualoilla osa-aikaisuus on vallitseva työmuoto. Taiteen, viihteen ja virkistyksen alalla osa-aikatyötä tehdään jopa 43 % työsuhteista, majoitus- ja ravitsemustoiminnassa 40 %, ja kaupan alalla 29 %. Alueellisesti esimerkiksi Helsingissä osa-aikatyö on arkipäivää: joka viides palkansaaja tekee osa-aikatöitä, ja esimerkiksi ravintola-alalla jopa puolet työsuhteista on osa-aikaisia.
Kun hallitus edellyttää kokoaikatyöhön hakeutumista, mutta markkinoilla tarjotaan pääosin osa-aikaisia työpaikkoja, syntyy ristiriita, jossa vastuu työttömyydestä vieritetään yksilön harteille. Tämä heijastaa laajempaa ideologista linjaa, jossa työttömyys esitetään ensisijaisesti yksilön valintana tai passiivisuutena. Samalla kuitenkin ohitetaan ne rakenteelliset tekijät – kuten työmarkkinoiden pirstaleisuus ja alueelliset erot – jotka aidosti vaikuttavat mahdollisuuteen saada kokoaikainen työ.
Onko hallituksen politiikka siis tässä suhteessa sekaisin kuin yhden euron kello? Arvostelijat näkevät, että näin on. Työllisyysasteen nostaminen on kannatettava tavoite, mutta keinot eivät voi perustua oletuksiin, jotka irtoavat työmarkkinoiden todellisuudesta. Jos tarjolla on vain osa-aikatöitä, ei hallituksenkaan pidä voida odottaa, että ihmiset loikkaavat niistä kokoaikaisiin vain tahdonvoimalla.
Ratkaisu voisi lähteä siitä, että politiikassa tunnistetaan ja tunnustetaan osa-aikaisuuden pakonomaisuus. Sen sijaan, että yksilöä syyllistetään, tulisi kehittää malleja, jotka mahdollistavat aidosti kokoaikatyöhön siirtymisen niille, jotka sitä haluavat. Ilman tämän kaltaista realismia työmarkkinapolitiikka uhkaa menettää uskottavuutensa sekä työntekijöiden että työnantajien silmissä.
Kommentit
Lähetä kommentti