Hallituksen talouspolitiikkaa perustellaan usein vastuullisuudella, mutta yhä useammin törmää kysymykseen: vastuu kenelle ja turva kenelle?
Kokoomuksen ja Perussuomalaisten hallitus ajaa parhaillaan yhtä Suomen historian suurimmista sote-palveluiden leikkauskierroksista. Samaan aikaan puolustusmenot nousevat yli 5,4 miljardiin euroon, ja kasvu on rakenteellista – ei vain hetkellinen hävittäjähankinta.
Ristiriita on räikeä: Köyhällä ei ole varaa lääkäriin, mutta kelpaa kyllä armeijaan. Sairas lapsi joutuu jonottamaan apua, mutta aseita ja kalustoa kyllä riittää. Hoiva yksityistetään tai leikataan, mutta turvallisuus keskitetään valtiolle.
Muun muassa Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Ensi- ja turvakotien liitto ja lukuisat muut järjestöt ovat varoittaneet: nämä leikkaukset lisäävät lasten, nuorten ja syrjäytymisvaarassa olevien kärsimystä. Ne voivat johtaa jopa perus- ja ihmisoikeuksien loukkauksiin, joita Suomi on kansainvälisesti sitoutunut estämään.
Ideologinen kahtiajako – turvallisuutta valtiolle, vastuuta yksilölle.
Hallituksen politiikassa on nähtävissä tietty vinouma: Korostetaan valtiollista turvallisuutta ja kuria: poliisi, rajavalvonta, armeija.
Samalla vähennetään yhteisvastuuta ja hoivaa: “Jokainen vastaa itsestään.”
Mutta mitä tapahtuu, kun ihmiseltä viedään ensin palvelut ja sitten vaaditaan lisää omaa vastuuta?
Tällainen politiikka ei rakenna hyvinvointivaltiota – vaan eriarvoistavaa valvontayhteiskuntaa, jossa heikoimmat jäävät ilman turvaa, mutta valtio vahvistaa otettaan muista.
Kysymys kuuluu: Voimmeko enää rehellisesti puhua hyvinvointiyhteiskunnasta, jos turvallisuutta mitataan enää vain sotilaallisin kriteerein – eikä sillä, miten heikompia autetaan?
Miltä tämä linja näyttää sinun silmissäsi? Onko kyse vastuullisuudesta – vai arvovalinnasta, jossa osa kansasta jätetään kyydistä.
Kommentit
Lähetä kommentti