Mikä voisi olla vieläkin tehokkaampi tapa syrjäyttää ihminen lopullisesti yhteiskunnasta kuin se, että hänen perusturvansa katkaistaan viikoiksi, ilman päätöstä, ilman perusteluita – ja ilman vastuunkantoa?
Kyse ei ole kuvitteellisesta dystopiasta, vaan ihan tavallisesta byrokraattisesta arjesta Suomessa vuonna 2025. Asiakas, jolla on diagnosoitu ADHD, masennusoireita ja psykoosista toipumista, jää vaille toimeentuloa, koska hänen hakemuksensa Kelaan jätetään käsittelemättä. Tai jos käsitellään, päätös on puutteellinen, kielteinen tai velvoittaa aloittamaan koko prosessin uudelleen.
Miten tällainen toiminta on mahdollista maassa, joka edelleen mielellään ajattelee olevansa sosiaalioikeuden mallimaa?
Hallinnollinen passiivisuus syrjäytyspolitiikkana
Sosiaalihuoltolain 3 ja 7 § velvoittavat viranomaisia erityisesti huomioimaan haavoittuvassa asemassa olevat henkilöt – ja kun näin ei tapahdu, kyse ei ole enää virheestä, vaan järjestelmällisestä laiminlyönnistä. Erityisen tuen tarpeen tunnistaminen ei saa olla kiinni asiakkaan kyvystä vakuuttaa virkailija kirjallisesti kesken masennusjakson. Se on virkavastuun alainen tehtävä.
Mutta jos Kela jättää tekemättä päätöksen lain määräämässä ajassa, ja ohjeistaa asiakasta "pyytämään lisäselvitystä" sen sijaan että se tekisi määräaikaisen päätöksen, syntyy asiantilaa ylläpitävä limbo: vastuuta ei ole kenelläkään, mutta oikeuksia on vain paperilla.
Samaan aikaan hyvinvointialue jättää täydentävän toimeentulotuen päätöksen tekemättä lähes neljäksi viikoksi, vaikka hakemus koskee välttämätöntä toimeentuloa. Asiakas ei saa ruokaa, lääkkeitä eikä pysty maksamaan vuokraa – mutta päätös on "pikapuoliin valmistumassa".
Kukaan ei toimi laittomasti, koska kukaan ei varsinaisesti toimi ollenkaan.
Onko kyse tehokkuudesta vai tarkoituksellisuudesta?
Järjestelmällisesti toistuva passivointi ja viivyttäminen luovat käytännössä tilanteen, jossa haavoittuvassa asemassa oleva henkilö menettää kykynsä asioida. Hän ajautuu yhä syvempään velkakierteeseen, koska hänen ainoa keinonsa on pyytää rahaa tuttaviltaan – joita hän ei sitten pysty maksamaan takaisin. Tuloksena on lisääntyvää yksinäisyyttä, häpeää ja lopulta eristäytymistä.
Tätäkö tarkoittaa "aktiivinen sosiaaliturva"? Tätäkö on asiakaslähtöisyys ja palveluohjaus?
Ironista kyllä, juuri se asiakas, joka lain mukaan tarvitsisi eniten ohjausta, tukea ja palvelutarpeen arviointia, saa kaikkein kylmimmän byrokraattisen vastaanoton.
Yhteiskuntavastuu ilman vastuunkantajia
Hyvinvointialueet ja Kela vetoavat resurssipulaan, kiireeseen ja järjestelmien hitauteen. Mutta sosiaalioikeuden näkökulmasta nämä eivät kelpaa perusteluiksi silloin, kun kansalaisen ihmisarvo on vaakalaudalla.
EU:n perusoikeuskirjan 34 artikla turvaa oikeuden sosiaaliseen tukeen, joka on riittävä ihmisarvoiseen elämään. ISO 26000 -yhteiskuntavastuun ohjeistuksen mukaan vastuullinen organisaatio ei voi piiloutua organisaatiorajojen taakse, jos sen toiminta tai toimimattomuus aiheuttaa inhimillistä vahinkoa.
Ja silti, juuri näin nyt tehdään.
Loppukysymys – vai alku?
Mikä voisi olla vieläkin tehokkaampi tapa syrjäyttää ihminen kuin katkaista hänen perusturvansa, jättää hakemukset käsittelemättä ja kieltää täydentävä tuki – jopa viikoiksi?
Ehkä se, että samalla tuodaan esiin juhlapuheissa osallisuuden, varhaisen tuen ja yhteisöllisyyden merkitys. Näytellään välittämistä samalla, kun todellisuudessa siirretään vastuu syrjäytetyn lähipiirille ja odotetaan, että ihminen itse korjaa tilanteensa, jonka viranomaiset ovat pahentaneet.
Meillä on edessämme valinta: hyväksymmekö tämän normaalitilaksi – vai vaadimmeko vastuuta?
Kommentit
Lähetä kommentti