Siirry pääsisältöön

Jäänmurtajadiili – kauppa vai tietotaidon siirto?

Iltalehti uutisoi 10.10.2025, että Suomi on mukana ”historiallisessa jäänmurtajadiilissä”, jossa Yhdysvaltain rannikkovartiosto tilaa 11 uutta jäänmurtajaa kanadalaisen telakkayhtiön kautta.

Ensimmäiset neljä on määrä rakentaa Suomessa, mutta suunnitelman mukaan Yhdysvallat alkaa pian rakentaa loput itse – suomalaisen tietotaidon ja koulutuksen siirron avulla.

Teollisuusliiton puheenjohtaja Riku Aalto kommentoi hanketta Iltalehdessä varsin kriittisesti. Hänen mukaansa nyt olisi viimeinen hetki ”laittaa telakoiden pelisäännöt kuntoon”, sillä muuten suomalainen työ ja verotulot valuvat ulkomaille.
Tämä on huomionarvoinen varoitus – ei vain ay-liikkeen, vaan koko yhteiskuntavastuun näkökulmasta.

Sain tänään sisäpiiritietoa, jonka mukaan telakkajohdon taholta on jo aloitettu hitsaajien koulutus Intiassa tulevia jäänmurtajatöitä varten.
Tämä kertoo, että todelliset työpaikat eivät ehkä synnykään suomalaisille, vaan ulkomaisen työvoiman kautta – työvoiman joka usein toimii alihankkijayritysten palveluksessa eikä ole suomalaisen verotuksen piirissä.
Suomen veronmaksajat siis tukevat hanketta, mutta verohyöty karkaa muualle.

Kuka hyötyy ja kuka maksaa?

Jos ulkomainen työvoima työskentelee alihankintaketjuissa ulkomaisen yrityksen palkkalistoilla, heidän veronsa maksetaan pääsääntöisesti työnantajamaan mukaan, ei Suomeen.
Näin ollen suomalaiset maksavat osuutensa hankkeen rahoituksesta, mutta eivät saa siitä verotuloja takaisin. Se on yhteiskuntavastuullisesti kestämätön asetelma vaikka se poliittisesti myydään “vientimenestyksenä”.

Historiallinen vertailukohta

Jäänmurtajien rakentamisen perinne Suomessa on pitkä ja kunnianarvoinen.
Ensimmäinen suomalainen jäänmurtaja Murtaja valmistui Helsingin Hietalahden telakalla vuonna 1890 ja toimitettiin Ruotsin kuninkaalliselle merenkululle.
Tuolloin Suomi oli vielä autonominen osa Venäjän keisarikuntaa, mutta jo silloin syntyi oma kotimainen jäänmurtajaosaamisen koulu.
Sen ydin oli suomalaisessa suunnittelussa, insinööritaidoissa ja soveltamisessa pohjoisiin olosuhteisiin, ei ulkopuolisessa ohjauksessa.

Vuosikymmeniä myöhemmin Neuvostoliitto tilasi useita aluksia Suomesta, mutta käytti niissä myös omaa suunnitteluaan jota suomalaiset telakat kuten Rauma-Repola toteuttivat tilauksesta. Se oli vientiä, ei tietotaidon luovutusta.

Nyt tilanne on toisenlainen. Yhdysvallat ei tilaa pelkkiä aluksia, vaan ottaa mukaansa suomalaisen suunnitteluosaamisen, koulutuksen ja tuotantotavan.
Kun suomalaiset insinöörit kouluttavat amerikkalaisia tekemään itse sen, minkä me olemme oppineet vuosisadan aikana, niin osaaminen ei enää pysy Suomessa.

Ero on kuin yöllä ja päivällä: Venäjä osti laivoja – Yhdysvallat ostaa meidät tyhjiksi.

Johtopäätös

Riku Aalto on oikeassa yhdessä asiassa: Nyt on viimeinen hetki asettaa selkeät pelisäännöt.
Jos suomalainen teollinen tietotaito ja osaaminen siirretään pois ilman, että siitä saadaan pitkäaikaisia työpaikkoja ja verotuloja Suomeen, niin on kyse strategisesta virheestä, ei vientimenestyksestä.

Tämä diili ei välttämättä ole mikään  “historiallinen voitto”, vaan saattaa olla historian hiljaisin menetys – osaamisemme ja teollisen itsemme hinnoittelu ulos maailmalle.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kestävyysvaje, sosiaalimenot ja pääoman ohjautuminen – mitä Suomessa ei haluta sanoa ääneen

Suomen valtiontalouden kestävyysvajetta on käsitelty julkisessa keskustelussa vuosikymmenten ajan tavalla, joka toistuu hallituskaudesta toiseen: ongelman väitetään johtuvan liian laajasta sosiaaliturvasta, liian anteliaista eläkkeistä ja ”elämisestä yli varojen”. Tämä kehystys ei ole syntynyt neutraalina talousanalyysina, vaan se on seurausta pitkäjänteisestä puoluepoliittisesta ja ideologisesta suuntauksesta, jossa hyvinvointivaltiota on pyritty tietoisesti kaventamaan kohti yövartiovaltiota. Yli 15 vuoden seuranta tuhansista puoluepoliittisista puheenvuoroista, erityisesti sosiaalisessa mediassa ja julkisissa kannanotoissa osoittaa, että sosiaalimenot on asetettu järjestelmällisesti syntipukiksi valtiontalouden rakenteellisille ongelmille. Tämä kehys on jäänyt elämään, vaikka empiirinen tutkimus ei tue väitettä sosiaalimenojen poikkeuksellisesta kasvusta tai niiden kestämättömyydestä Suomen mittakaavassa. Sosiaalimenot eivät selitä kestävyysvajetta Kansainvälisesti vertailtuna Suome...

Eläkeläisten asumistuki ja indeksit: Excel vastaan arki

Viime aikoina useat asiantuntijat, kuten Timo Viherkenttä , ovat nostaneet esiin tarpeen lakkauttaa erillinen eläkkeensaajien asumistuki. Samaan aikaan eläkkeisiin on tulossa lakisääteiset indeksitarkistukset: työeläkkeisiin +0,88 % ja Kelan maksamiin eläkkeisiin vain +0,47 % . Kun tätä kokonaisuutta tarkastellaan Yhteiskuntavastuun Arkiston näkökulmasta, esiin piirtyy karu ristiriita talouspuheen ja arkisen todellisuuden välillä. 1. Indeksiautomaatti vastaan elinkustannukset Lakisääteiset indeksikorotukset jäävät käytännössä desimaaleihin eivätkä seuraa elinkustannusten todellista kehitystä. Pieneläkeläiselle 0,47 prosentin korotus kansaneläkkeeseen tarkoittaa vain muutamia euroja kuukaudessa. Samaan aikaan esillä oleva asumistuen lakkauttaminen veisi helposti satoja euroja kuukaudessa . Indeksikorotus ei kata edes murto-osaa siitä menetyksestä, jonka asumistuen poistaminen aiheuttaisi. Kyse ei ole tasapainoisesta sopeutuksesta, vaan mittakaavaltaan täysin epäsuhtaisesta muutoksesta....

Orpon hallituksen leikkauspolitiikan vaihtoehtona: Kestävää kasvua ja oikeudenmukaisuutta

Johdanto 1990-luvun laman jälkeen Suomen talouden rakenteet muuttuivat pysyvästi. 1980-luvun lopulla olimme täystyöllisyyden kynnyksellä: työttömyysaste oli 5,3 %, ja valtio sekä valtioenemmistöiset yhtiöt työllistivät laajasti. Laman myötä tästä katosi yli 150 000 työpaikkaa, joita ei ole koskaan täysin korvattu. Tilalle on tullut palvelualoja ja kuntien sosiaali- ja terveyspalveluja, mutta ei riittävästi. Näin syntyi pysyvä työvoimareservi ja pitkäaikaistyöttömyys. Nykyisin työttömyys on keskimäärin yli kaksinkertainen 1980-luvun tasoon verrattuna, ja rakennetyöttömyys kattaa yli puolet työttömistä. Valtion velka ei siis ensisijaisesti ruoki ”suojatyöpaikkoja”, vaan paikkaa pysyvän työttömyyden ja syrjäytymisen kustannuksia. Jos valtio irtisanoisi vielä 100 000 työntekijää, työttömyysaste nousisi arviolta yli kolme prosenttiyksikköä – eikä uusia työpaikkoja syntyisi kuin murto-osa. Tämä olisi toisto 1990-luvun virheistä. Nykyinen hallitus nojaa ajatukseen, että hyvinvointival...