Johtamisen kriisi ja rakenteellinen korruptio – Suomen eettinen vastuuvaje paljastuu Kelan tapauksessa

Kelan uusi pääjohtaja Lasse Lehtonen on noussut otsikoihin johtamistyylistään, jota osa henkilöstöstä pitää provosoivana ja sanelevana. Iltalehden 4.11.2025 julkaisema artikkeli paljastaa, kuinka Lehtosen johdolla etätyölinjauksia on kiristetty ja henkilöstön tyytyväisyys on romahtanut.

Kysymys ei kuitenkaan ole vain yhden johtajan tyylistä. Tämä tapaus paljastaa jotakin paljon syvempää – johtamisen kriisin ja rakenteellisen korruption Suomessa.

Johtamisen kriisi näkyy arjessa – ja maksaa miljardeja

Lehtosen tapa suhtautua työntekijöihin ”välineinä”, kuten lähteet kuvaavat, kertoo asenteesta, joka on monessa suomalaisessa organisaatiossa valitettavan tuttu. Kun työntekijä nähdään pelkkänä kustannuseränä eikä organisaation tärkeimpänä voimavarana, työhyvinvointi ja sitoutuminen romahtavat.

Työterveyslaitoksen tutkimusten mukaan työpahoinvointi ei ainoastaan lisää sairauspoissaoloja – se myös johtaa ennen­aikaiseen eläköitymiseen ja työkyvyttömyyseläkkeisiin, heikentää tuottavuutta ja rapauttaa työyhteisöjen luottamusta.
Kansantaloudellinen hinta tästä on valtava: arviolta 22 miljardia euroa vuodessa.

Silti suomalaisessa johtamiskulttuurissa vaikuttaa yhä ajatus, ettei työnantajan tehtävänä ole saada ihmisiä viihtymään työssään, vaan ”johtaa kovalla kädellä”. Tämä on 1990-luvulle jämähtänyt käsitys, joka ei vastaa nykyisen työelämän todellisuutta eikä vastuullisen johtamisen periaatteita.

Johtajuus ilman etiikkaa on tyhjä kuori

Lehtosen tapauksessa ongelma ei ole pelkkä tyyli. Ongelma on arvoperusta. Johtaminen, jossa ei tunnisteta työntekijöiden ihmisarvoa ja työhyvinvoinnin yhteyttä tuottavuuteen, on eettisesti ja yhteiskunnallisesti kestämätöntä.

Eettinen johtajuus tarkoittaa vastuuta ihmisistä, yhteisöistä ja yhteiskunnasta. Se ei ole pehmeää puhetta, vaan kovan tason ammattitaitoa, jossa yhdistyvät tulosvastuu ja inhimillisyys. Tästä näkökulmasta Kelan nykyinen johtamistilanne on hälytysmerkki: jos valtion keskeinen sosiaaliturvalaitos ei näe työhyvinvointia strategisena kysymyksenä, kuka sitten näkee?

Poliittinen nimityskulttuuri ja vastuun kiertäminen

Kelan pääjohtajan nimittää eduskunnan alainen valvontaelin, Kelan valtuutetut. Jos valtuutetut tiesivät Lehtosen taustoista ja valitsivat hänet silti, kyse ei ole yksittäisestä arviointivirheestä, vaan rakenteellisesta ongelmasta.

Onko ihme, jos kansalaisia ja henkilöstöä mietityttää, kuinka Kelan valtuutetut voivat ylipäätään ajatella tuovansa organisaatioon johtajan, joka ei osoita kiinnostusta näin mittavaa kansantaloudellista ongelmaa kohtaan – ongelmaa, joka näkyy työpahoinvoinnin, ennenaikaisen eläköitymisen ja työkyvyttömyyden kasvuna?

Tämä kertoo siitä, että Suomessa eettinen johtajuus ei vieläkään ole valintaperuste, vaikka sen vaikutukset näkyvät suoraan julkisen talouden tasapainossa ja yhteiskunnan toimintakyvyssä.

Rakenteellinen korruptio – eli kun vallanpitäjät suojelevat toisiaan

Lehtosen tapaus ei ole irrallinen. Se heijastaa laajempaa ilmiötä, jota voidaan kutsua rakenteelliseksi korruptioksi: järjestelmä, jossa muodollisesti toimitaan sääntöjen mukaan, mutta tosiasiallisesti päätöksiä ohjaavat verkostot, poliittiset sidokset ja lojaalisuus, ei osaaminen tai yhteiskuntavastuu.

Kun tällainen kulttuuri vakiintuu, eettisesti kyseenalaiset johtajat etenevät virkoihin, ja vastuulliset toimijat jäävät sivuun. Se on myrkkyä luottamukselle – ja luottamus on yhteiskunnan tärkein pääoma.

Mitä tästä seuraa?

Suomen on syytä katsoa peiliin. Kelan kriisi ei ratkea vaihtamalla henkilöä, jos rakenteet ja valintaperusteet pysyvät samoina. Tarvitsemme uudenlaisen johtajuuden eetoksen, jossa:

• eettinen osaaminen ja työhyvinvoinnin johtaminen ovat strategisia taitoja,

• poliittiset nimitykset perustuvat näyttöön, ei verkostoihin, ja

• organisaatioiden sisäinen dialogi on avoin, ei autoritaarinen.

Vastuullinen johtaminen ei ole hyvän tahdon ele – se on taloudellinen ja yhteiskunnallinen välttämättömyys.

Jos tämä ymmärrettäisiin, 22 miljardin euron vuosittaiset menetykset voisivat muuttua investoinniksi hyvinvointiin, tuottavuuteen ja inhimilliseen pääomaan.